Ajoittain mietin...Joiltain ihmisiltä kysyttäessä "miten menee?", vastaus on aina "ihan ok", "paremminkin on mennyt", "ei kovinkaan kummoisesti"...Sitten kun käyt kysymään tarkemmin, käy ilmi ettei elämä olekkaan niin rempallaan...Vaan ihminen tuntuu valittavan ihan turhasta...Totta se on, ei se elämä aina ole ruusuilla tanssimista ja joskus tuntuu siltä, että kaikki menee päin puuta!

On kuitenkin opittava selviytymään pienistä ja joskus vähän isommistakin töyssyistä. Ennen kaikkea, on opittava ajattelemaan positiivisesti niissä tilanteissa joissa ei ole mitään positiivista. Sillä aina voisi mennä huonommin!(nähnyt aika huonoja asioita ja silti ihmiset selviytyvät niistä) Olen vahvasti sitä mieltä, että omalla ajattelutavalla voimme muuttaa asioita paljon!

Pienet positiiviset asiat, niistä koostuu isoja kokonaisuuksia. Jokaisessa päivässä on jotain positiivista, on vain opittava löytämään ne! Se voi olla soitto ystävältä, huomio työparilta, hymy odottamattomalta taholta, postikirje...Ihan mitä vain, se löytyy kyllä! Olemme menossa täyttä hönkää kesää kohden, vaikka se ei vielä näy muussa kuin valon määrässä!Sekin on jo positiivista! Kesäkin tulee, ei ole vielä jättänyt tulematta!

Hymyä päivään!Iloitkaa, kokeilkaa edes hymyillä!(se saa ihmeitä aikaan)

Tsuk tsuk, tasaista tahtia eteenpäin. Ei mitään ylimääräistä pään vaivaa, vaikkakin ympärilläni tuntuu kuohuavan.. Välillä sitä kuitenkin tulee ajatelleeksi, että tätäkö se "aikuisen" elämä nyt sitten on? Työtä, vastuuta, rutiineja...=Tylsyyttä? haha...Ei, minun elämäni harvemmin on tylsää...Viime viikonloppu todisti sen jälleen kerran, vaikkakin tällä kertaa en itse aiheuttanut minkäälaista draamaa mutta jouduin osalliseksi siihen...Totuus on kuitenkin se, että välitän ympärillä olevista ihmisistä, enkä voi antaa heidän tuhota jotain, mikä on tärkeää! Mutta on myös myönnettävä, ettei kukaan muutu ellei itse halua muuttua. (kyse on kaverista)

Tänään oli poikkeuksellisen mukava vapaapäivä(yleensä kaikki vapaat on kyllä mukavia)...Aamupäivällä herättyäni tepastelin asunnossa pyjamassa iltapäivään. Puhelin soi ja eräs entinen luokkakaverini ehdotti lenkkiä hänen ja koiransa kanssa. Siinä,sitä sitten lähdettiin jäälle kävelemään ja koira hetkellisestä vapaudestaan. Ja me nautimme toistemme seurasta, oli mukava saada vähän vanhemman miehen näkökulmaa asioihin. Lenkin jälkeen luin, luin, luin, en olisi millään malttanut lopettaa lukemista. Kirja, jonka nyt illalla sain päätökseen, oli "pakkomielteeni" vajaan viikon ajan. (Liza Marklund: Uhatut, suosittelen lämpimästi) Iltapäivästä tapsin muutamaa ystävääni kaupungilla ja jälleen palasin kotiin. Siis päivä on mennyt tekemättä mitään tähdellistä...Aika ihanaa!Ei ylimääräistä meteliä, vain minä, kirja ja "unelma asunto" netissä. Mitä muuta sitä tarvitsee?

Jotkut ihmiset jäävät paremmin mieleen kuin toiset, heissä on jotain..Viime viikonloppuna tapaamani henkilö on pyörinyt mielessä ajoittain kuluneiden päivien aikana. Tiedän etten tule koskaan tapaamaan häntä enää uudelleen, minulle jäi kuitenkin mukava lämmin muisto hänestä. Kim Heroldin, Social Butterfly, joka soi päässäni uudestaan ja uudestaan, "kato hei, opettele tää klenkkaus", hauskoja hetkiä ja minä, päättäväinen, "oudosti" puhuva nainen...hehe...Ajoittain on mukava leikitellä mielikuvilla, millaista elämäni olisi jos asiat olisivat tapahtuneet toisin tai toisessa järjestyksessä, miten olisin suhtaunut ja miten olisin toiminut. Tämän henkilön kanssa en voisi kuvitella eläväni, hetkessä eläminen hänen kanssaan oli kyllä hauskaa. Mikä mukavampaa, oli läheisyys, pienet jutut, ne tuntuivat pitkästä aikaa kivalle. Kivaa oli myös palata kotiin, yksin!

Yksinäisyydestä, nautin siitä! Tällä hetkellä, täysin rinnoin! Ei mitään ylimääräistä kiukkuamista, ei velvotteita, ei mitään muuta kuin minä! Sama nainen!Minun haaveet, minun teot, minä!Ihanaa!=)

Herääminen on aina paras hetki vuorokaudesta.
Olitpa kuinka väsynyt tahansa, tunnet sisimmässäsi,
että mitä tahansa voi tapahtua.
Vaikka mitään erikoista ei tapahtuisikaan,
se ei haittaa pennin vertaa.
Mahdollisuus on olemassa. Se riittää.

Sohvaperuna....

Neljä päivää sairaana, tekee ihmeitä omalle mielellekin...Uudesta työpaikasta saatu noro pakotti minut lepäämään muutaman päivän ajan. En muistanutkaan milloin olin viimeeksi oikeasti levännyt noin hyvin. Vietetyt vapaat ovat menneet touhuillessa rästiasioita tai näkiessä kavereita ym. Nyt, vaikka tuskaista se osittain olikin, "jouduin" makaamaan sohvalla ja nukkumaan. Sohvalla maatessani, oli aikaa ajatella asioita.(jälleen)

Aika lailla tasan vuosi sitten aloitin kirjoittamaan tarinaa tytöstä ja pojasta. Tarinaa joka ei päättynyt hyvin mutta jonka avulla itse sain koottua itseäni kasaan, pala palalta. Nyt kuluneen vuoden jälkeen voisin sanoa, että oikeasti alan olemaan jälleen sinut itseni kanssa. Mikä kaiketi tarkoittaa, että taidan olla päässyt entisen suhteen yli. Toki, jotkin asiat muistuttavat exän olemassa olosta mutta ne eivät koske enää. Niistä on tullut muistoja, jotka kulkevat matkassa koko elämäni. Enkä näe sitä ollenkaan huonona asiana, vaikka siltä tuntuikin vielä jokin aika sitten. (jos joskus saan lapsen, hänellä on sitten valmiina kasa pehmoleluja ym.)

Ns. sohvaviikon päätteeksi olen tyytyväinen elämääni. Se on ehkä hieman "tylsää" mutta tylsä on hyvää. En jaksa välittää pienistä negatiivisista asioista, ne ei ole elämää ennenkään kaataneet. (paitsi ehkä hetkellisesti) Alan hiljalleen sopeutumaan tädin rooliin, johon on luojan kiitos aikaa vielä puoli vuotta...Otan vastaan kevään avoimin mielin ja jatkan ronkelina olemista!hehe...