Viimeistä Marraskuun päivää viedään, huomenna vaihtuu jo kuukausi...Ja alkaa armoton joulun odottaminen?!Ei ainakaan minulla...Ei olekkaan tullut kirjoteltua pitkään aikaan, on ollut olevinaan niin kiirettä?!

Jos joku olisi sanonut kuukausi takaperin, että valmistun, en olisi uskonut!(enkä uskonutkaan)Vielä kuukausi sitten tilanne näytti oikeasti todella toivottomalle...Tentti rästissä ja opinnäyte ihan totaalisesti kesken ja haastava harjoittelupaikka..Henkinen väsymys oli oikeasti ottaa vallan, teki mieli luovuttaa ja monet kerrat sitä suorastaan itkinkin! Onneksi oli ihmisiä, jotka loivat uskoa minuun..Sytämmelliset kiitokset siitä ystävät!:)

Viime perjantaina, opinnäytteen esityksen jälkeen alkoi jo tuntua siltä, että kyllä tämä tästä...Ainut asia, mikä alkoi jännittää oli kypsyysnäyte..Mutta sekin oli tänään ja hienosti hoidettu!En voi uskoa tätä todeksi ennen kuin oikeasti on ne paperit kädessä!

Olo on ollut viime viikkoina muutenkin sekava.Olen yrittänyt päästä pois tilanteesta, jossa olen ollut kuukauden päivät.Huonolla menestyksellä ja lauantai-illan jälkeen olen alkanut miettimään, etten ehkä kuitenkaan halua päästä tilanteesta pois...? Viikko sitten, olin varma, etten halua olla tilanteessa, kaiken sen jälkeen mitä silloin viikonloppuna tapahtui...Nyt on kuuppa jälleen ihan sekaisin.

Mitä jos toisesta tietää, ettei suhde tule toimimaan? Tietää, että olemme niin erilaisia, ettei siinä olisi mitään järkeäkään? Ja sitten kun asia on puitu jo yhteen kertaan, ettei tästä tule mitään ja tässä ei olisi mitään järkeä ja että tästä puuttuu se "jokin"! Ja silti huomaan olevani edelleen tässä tilanteessa...
Pidän ihmisestä, on ollut kivaa yhdessä...Mutta kun ollaan vaan niin eri kohdissa menossa, etten oikeasti jaksa uskoa...Toinen puhuu toisinaan sellaisista asioista, joista itse puhuin silloin 18- kesäisenä mutta toisinaan osoittaa kypsyyttään sellaisissa tilanteissa, joissa en ikinä uskoisi hänen olevan kypsä...

Sitten on sekin, että tämä asia on jo puitu hänen kanssaan ja ollaan molemmat samalla linjalla...Mutta mitä ihmettä hän sitten tulee ja ottaa minut?!(enkä nyt tarkoita siinä mielessä) Miksi ihmeessä hän laittaa viestiä ja pitää yhteyttä?! En vaan kestä kärryillä, järki sanoo, että pitäisi antaa tilanteen vaan kuihtua mutta...

Ystispari onnistui shokeeraamaan lauantaina ihan kymmenen- nolla...Meni tupariboolit väärään kurkkuun. Enkä tainut kunnolla onnitellakkaan kun toista heistä...Ja tänäänkin jokinlainen shokki valtasi vieläkin,siis hyvässä mielessä..Toisilla menee, ei kahta ilman kolmatta....Ja toisilla ei neljäs ilman viidettä! :) Ihana juttu!

Nyt vetäydyn nauttimaan kodistani ja kynttilöistä!:)

Viimeiset kaksi vuoroa teholla ovat olleet todella rankkoja....Ajatukseni alku viikolla piti paikkaansa, silloin ajattelin "tyyntä myrskyn edellä" ja niinhän siinä sitten kävi! Yksi elvytys, sairaalan yläkerrassa ja minä tietenkin opiskelijana mukaan. No onneksi paikalle päästyämme elvytyskutsu muuttui vuotoshokiksi...Tilanne olikin ihan erilainen, tosin melkein yhtä vakava. Onneksi mentiin apuun, ei se elvytys enää kaukana ollut. Huomasin itsestäni siinä tilanteessa uuden puolen, pystyin toimimaan ihan täysillä ja tiesin jopa mitä pitää tehdä...Todella outoa, sillä en ole tuollaisessa tilanteessa vielä koskaan ollut! Kaikki loppui hetkellisesti hyvin ja potilas saatiin leikkuriin, hänen jatkoistaan en tosin tiedä...

Eilinen aamuvuoro, ei kyllä ollut yhtään helpompi. Oli oma potilas joka piti saada osastolle ja ohjaajani otti itselleen ennakkoilmoituksen monivammapotilaasta. Yleensä heidät lähetetään suoraan ensiavusta pk-seudun erikoissairaaloihin mutta tämä tulikin sitten meille. Siinä sitä sitten juostiin 8 tuntia oman potilaan ja ohjaajani potilaan asioita hoitelemassa. Oma potilaani saatiin siirrettyä vihdoin sinne osastolle vuoron lopussa ja ohjaajani potilas saatiin "luovutettua" seuraavalle hoitajalle. Kaiken hässäkän keskellä ei ehtinyt ajattelemaan yhtään mitään, aina kun alkoi hieman rauhoittua tuli jotain uutta, kuten huuto "kammiovärinä!" "isketään!" ja taas mentiin...

Vuoron päättyessä raahasin luuni pukukopille ja istahdin penkille..Katsoin vaatteitani, vihreeseen asuun oli sekoittunut punaista verta ja kaikkea muuta eritettä....Sillä hetkellä, vakavissani mietin onko minusta tähän hommaan? Miten ihmeen pienestä ihmisen elämä on kiinni? Ja miten mikään auttaminen ei välttämättä riitä? Vaikka antaisit itsestäsi kaiken sen vuoron aikana ja silti tiedät että potilas tulee kuolemaan...

Silloin kun olin saattohoito- osastolla töissä, sitä osasi jo varautua ihmisen elämän päättymiseen ja tilanne oli aivan erilainen kuin nyt. Monelle potilaalle kuolema toi helpotuksen ja omaiselle rauhan siitä, että kärsimys on nyt ohitse! Mutta teholla, kuolema tulee nopeasti, ilman mitään "varoitusta"...Sitä valittaa omasta elämästään, eilen kuitenkin tajusin, ettei miulla ole mitään hätää! Asiani ovat paremmin kuin hyvin!

Kaikelle on tarkoitus...Nämä ovat niitä elämän ikäviä asioita...

Sitä vain aina välillä miettii näitä asioita...Ja sen jälkeen laittaa saunan päälle ja keittää glögit ja käy nukkumaan... Tunnen olevani suhteellisen väsynyt tällä hetkellä, onneksi huomenna on vapaa ja toivon todella, että iltavuoro on rauhallinen tänään.

Ainiin, positiivista, anatomian tentti meni läpi!!Jee!!Valmistuminen on ehkä lähempänä?!Vielä opparin esitys ja kypsyysnäyte ja se olisi siinä!

Pikku prinssi vierailee Kuninkaan tähdellä...

"Haluaisin nähdä auringonlaskun...Tehkää minulle mieliksi..Antakaa auringolla määräys laskea...
- Jos määräisin kenraalille, että hänen tulee lentää kukasta kukkaan niinkuin perhoset, taikka kirjoittaa murhenäytelmiä, tai muuttua merilokiksi, ja ellei kenraali tottelisi saamaansa määräystä, niin kumpi meistä kahdesta, hänkö vai minä, olisi väärässä?
- Te, Teidän Majesteettinne, sanoin pikku prinssi varmasti.
- Aivan oikein. Jokaiselta on pyydettävä vain sitä, mitä se saattaa antaa, jatkoi Kuningas. Arvovalta nojautuu ennen kaikkea järkeen. Jos käsket kansaasi hukuttautumaan mereen, niin se tekee vallankumouksen. Minulla on oikeus vaatia kuuliaisuutta, sillä käskyni ovat järkeviä.
- Entä minun auringonlaskuni?muistutti pikku prinssi, joka ei milloinkaan unohtanut kerran esittämäänsä kysymystä.
- Tulet saamaan auringonlaskusi. Vaadin sitä. Mutta viisaudessani odotan, kunnes olosuhteet ovat siihen suotuisat."

Maanantai on suutelupäivä...:)

"59% miehistä myöntää, että orastava kiinnostus saattaa lopahtaa kehnoon ensisuudelmaan.." Näin todetaan eräässä naistenlehdessä, jota lueskelin pitkästä aikaa viikonloppuna.

Samasta asiasta aloitti kamuni(vastakkaista sukupuolta) keskustelun lauantai-iltana. Ensimmäisessä lauseessa hän totesi, että on ollut hänelläkin jos jonkunlaista suuteloitsijaa. Toiset tytöt ei kuulemma vain ymmärrä asiasta yhtään mitään...Aihe vähän lopahti kun en oikein osannut jatkaa keskustelua..Menin vähän "lukkoon", ainakin omasta mielestäni...

En ole koskaan ajatellut asiaa miehennäkökulmasta. Näin jälkikäteen, joo-o, on varmasti myös naisia, jotka eivät vaan osaa suudella. Edellä mainitsemassani naistenlehdessä annettiin naisille vinkkejä, miten voi kehittää itseään suutelijana...

Lukiessani "vinkkejä", totesin vain mielessäni kaikkien olevan jotakuinkin itsestään selvyyksiä, ainakin minulle. Tosin en ole kertaakaan saanut palautetta keneltäkään suutelijakumppaniltani taidoistani. Voi siis olla mahdollista, että itse kuuluun "huonosti suuteleviin naisiin"...Täytynee ensi kerralla pyytää palautetta jos/kun pääsee suutelemaan...

Uutena asiana tuli esiin jälleen se, kuinka paljon miehet kiinnittävät tällaisiin asioihin huomiota tai lähinnä se, että hekin tuntuvat keskustelevan näistä asioista...Jännä, luulin, että naiset raportoivat vain näistä keskenään tai miehet naisille/päinvastoin(kaverit)..Muistan kyllä kautta aikojen, että tyttöjen kanssa ollaan raportoitu suutelemisista ja varsinkin niistä huonoista kokemuksista...(ei millään pahalla, ei kaikki miehetkään ole seppiä syntyessään, varsinkin viime aikaisten kokemuksien myötä)

Olen kuitenkin saanut muutamia mieleenpainuvia suudelmia, varsinkin ensisuudelmia, jotka ovat vieneet ns. jalat alta, "elokuvahetkiä"... Viimeisin taitaa tosin olla parin vuoden takaa, kylmätväreet nousee vieläkin kun ajattelee...Jotkut miehet vain osaavat sen taidon, jollain tapaa se on myös suoraan yhteydessä niihin toisiinkin taitoihin. (tai sitten niin käy vain minulla) Mutta voisin väittää, "mies joka suutelee hyvin, osaa myös asiansa petipuolella!". Miten on?

Oli miten oli, itse olen pitänyt aina suutelemisesta, ilman mitään askelia eteenpäin. Suuteleminen "oikean" kumppanin kanssa on kivaa ja nautittavaa puuhaa ja hyvää ajankulutusta. (tosin ei aina tartte olla huulissa kiinni) Mielestäni suuteleminen on myös yksi tapa näyttää, että välittää toisesta, hellyydenosoitus. Taitanee olla parempi tästä sitten lähteä suuteloitsemaan koko illaksi?! hehe...

Ystävyys on auringonsäde,
joka lämmittää pilvisenä päivänä.

Istuin tänään linja-autossa ja keskustelin ystäväni kanssa puhelimessa, kerroin hänelle muuttuneista työkuvioistani..Tai oikeastaan olin jo aiemmin kertonut mutta nyt keskustelimme ääneen niistä...Kerroin hänelle, että joulupyhien aikana kulkeminen töihin saattaisi olla hieman ongelmallista. En tarkoittanut sitä mitenkään vihjailevasti, vaan lähinnä toteamisena...

Heti seuraavassa lauseessa hän ehdotti heidän kakkosauton lainaamista minulle, ettei tarvitsisi miettiä töihin menoa. (Siis jos heillä ei ole käyttöä sille.) Totesin vain siihen, miksi ihmeessä he ovat sellaisia?! Ihania!Tarjoutuvat auttamaan, ilman mitään taka-ajatuksia...Ihanaa! <3 Se merkitsi paljon, pelkkä tarjoutuminenkin! Arvostan sitä todella!Lämmitti mieltä!

Kirjoitin tänään tippaletkuihin 9.11.09.(tippaletkuihin laitetaan päivämäärä, koska ne pitää vaihtaa 3 vuorokauden välein, siis jos on jokin jatkuva liuos joka menee potilaaseen) Lounaalta palattuani ohjaajani ilmoitti asiasta, kerroin hänelle "eläväni" sitä yhdeksättä päivää...haha..Onneksi hän on ymmärtäväinen ja huumorintajuinen.

Suhteellisen raskas päivä "töissä" takana. Hoidin jälleen samaa potilasta. Olen hoitanut viimeiset kolme viikkoa vuorotellen kahta potilasta. Molemmilla menossa about neljäs viikko nyt tehohoidossa...Uuh, alkaa olemaan aika raskasta...Tekisi mieli ehdottaa ohjaajalleni, että vaihdettaisiin välillä...Tosin osastolla oli tänään tasan kaksi potilasta, joten ei ole paljoa vaihtoehtoja...

Molemmat näistä potilaista on todella suuritöisiä, aika kyllä saa siivet alleen ja päivä menee hujauksessa...Lounastauolle kun pääsee, silloin huomaa vasta näläntunteen. Aiemmin sitä ei ehdi edes ajattelemaan...Sitä vaan menee eteenpäin, yhden asian saat hoidettua päätökseen niin toinen odottaa jo. Lounaan jälkeen huomaat kellon olevan jo paljon ja on raportin kirjottamisen aika ja samaan aikaan teet siinä sivussa muutamat muut asiat. Sitten tuleekin iltavuoro ja pidät seuraavalle hoitajalle raportin. Tämän jälkeen voit ajatella juovasi kupin kahvia tai lähteä kotiin. (opiskelijan etuus, voi lähteä aiemmin kun ei tarvitse vielä "leimata" ja kaikki kehoittavat käyttämään sitä etuutta) Joten siirryn pukuhuoneeseen ja vaihdan vaatteet ja suuntaan ulos.

Samalla voi kuitenkin ajatella, kuinka onnekas olen siitä, että pääsen ulos sieltä osastolta. Minun ei tarvitse maata siellä sängyllä ja pahimmassa tapauksessa odottaa kuolemaa. Vaan pääsen sieltä pois, teen vaaditut kahdeksan tuntia ja jatkan päivääni. Kuitenkin ajoittain työt myös seuraavat kotiin, sitä pohtii välillä, miten ihmeessä ihmisillä on voimaa selvitä siitä, mitä he käyvät läpi osastolla?!Toiset selviävät siitä ja toiset eivät...Liian syvällisesti ei saa pohtia, muuten sekoituu tunteet työhön ja oma pää sekoaa...On vain hyväksyttävä se!

Lumi tuli ja hiljensi liikenteen, valaisi syksyisen metsän ja toi tullessaan talven ensimmäisen lumisodan. Eilen palattuani jälleen Kymenlaaksosta, kamu haki minut asemalta...Autossa istuessamme, hänelle tuli jokin miehinen tarve näyttää, miten takavetoinen auto toimii lumella ja liukkaalla...Auto kesti hanskassa ja minä totesin "lapsi ei ole terve, jos ei leiki", samaan kastiin laitan lumisodan. Ilmoitin, että tänä talvena on pakko olla lumisotaa, edes vähän...Lapsi ei ole terve jos ei leiki! :) No niin siinä vain kävi, lumipallot osuivat minuun ja minä sain vain pari osumaa häneen + ujutettua lumet niskaan. Piristi päivää! Oli kivaa! Naapurit varmaan katsoivat, nyt se tyttö on seonnut lopullisesti! Lopputuloksena oli märät nahkahanskat, märät sukat ja punainen nenä! Ja hymyilevä tyttö!

Nyt kynttiläillan viettoon ja nukkumaan....

Kahvia ja mokkapaloja...

Eilen illalla päädyin selaamaan lentojenhintoja jälleen.(siitä on alkanut tulla tapa) Uuteen-Seelantiin pääsisi noin 1000€, ottaen huomioon, että se on vain yhdensuuntainen lento...Ei olisi edes paha summa säästää, tosin ei sitä kuitenkaan muutamassa kuukaudessa säästetä mutta parissa vuodessa..Ja kun ajattelee parin vuoden päähän, en olisi vieläkään 30-vuotta ja olisin saanut hieman työkokemusta alalta ja ehkä tarvitsisin pientä breikkiä kaikkeen! Jos yhtään itseäni tunnen, voi olla, että breikin tarve tulee jo huomattavasti aiemmin! LOL...Noh, ehkä jonain päivänä sitten...

Illalla kävin myös iltalteellä parin miespuoleisen tutun kanssa. Toista (A) heistä en ollut nähnyt sitten pari viikkoon, johtunee siitä, mitä silloin pari viikkoa sitten(pääsi) tapahtui. B:tä olin nähnyt viikko sitten...Kamraatit edustavat "vanhaa" elämääni täällä. Tunnen siis molemmat jo vuosien takaa ja A:n kanssa ollaan oltu tekemisissä enemmän näiden vuosien aikana...B on kuitenkin ollut hieman vieraampi aina, emme ole oikein löytäneet mitään sanottavaa toisillemme koskaan..Eilen B:lläkin tuntui olevan kovasti kerrottavaa minulle...

Siinä minä sitten istuin kahden kamraatin kanssa kahveella ja olo oli kuin "ennenvanhaa"...Jokin oli kuitenkin muuttunut, en oikein nähnyt itseäni siihen tilanteeseen enää..Oli kiva nähdä heitä ja varmaan ollaan jälleen enemmän tekemisissä mutta....Mutta...Ei ole oikein minun juttu enää tuo...Varsinkin kun kuuntelin viikonloppuna tapahtuneen mökkikeikan juttuja, olin todella tyytyväinen päätöksestäni jäädä kotiin!hehe...Tähän voisi todeta, että POJAT ON POIKIA AINA, OLIVATPA HE KUINKA VANHOJA TAHANSA!!!(tai ainakin kyseinen porukka)

Kiva on tavata vanhoja tuttuja ja kiva on myös huomata, että he haluavat minut takaisin heidän elämäänsä...En ole kuitenkaan varmaa siitä, haluanko minä kuulua heidän elämäänsä enää? No sen kait aika näyttää...

Ompa kiva nauttia iltapäiväkahvi rauhassa! :)

Tasapainoinen sunnuntai...Aamukahvi,aamusauna ja aamu! Lounas vanhempien kanssa, autokuumetta ja unohtamatta anatomiaa...Ei löytynyt sitten tutoria, opettamaan anatomiaa tälle päivälle. Kovasti olisin halunnut henkilökohtaista opetusta...hehe...

Inssiopiskelija auttoi eilen "neitiä hädässä", toi kotiin juna-asemalta ja oli melkein herrasmies...No mutta koska mikään ei ole ilmaista, pitihän sekin kyyti "maksaa". Tarkoitti käytännössä: "Tulen luoksesi koko illaksi, enkä lähde ennen kuin käyt nukkumaan, jos silloinkaan!"... Hänen lähtönsä jälkeen mielessäni mietin, eiköhän tämä ollut tässä... Mikään ei tuntunut miltään, lähinnä huokaisin helpotuksesta kun ovi painui kiinni!

Tälläkin "tarinalla" on opetuksensa: poikkeus vahvistaa säännön! Ei kannata siis sekaantua oman ikäisiin, joko vanhempiin tai sitten reilusti nuorempiin! Minun tapauksessani nuoret ovat(vielä) liian nuoria, joten vaihtoehdot loppuvat kesken! (heh)

Entäpä jos kuitenkin vaihtaisi näkökulmaa asiaan? Jos ajattelisi, ettei kukaan ole täydellinen...(miehistä puhuttaessa vain harva) Eräs ystäväni on ollut parisuhteessa lähestulkoon, 10 vuotta, aika lailla...Kumppani on häntä 2- vuotta vanhempi, heidän suhde on käynyt melkein kaikki mainingit, puolittaiset erot ym. Silti he ovat yhdessä.. Ystis kuvaili heidän suhdettaan: "Tässä suhteessa molemmat ovat kasvaneet, yhdessä.Välillä on joutunut mietttimään miehen aivoituksia ja lapsellisuutta. Kuitenkin ollaan yhdessä tehty se ja nyt viimeinkin on hyvä olla!"

Tottahan se on, ettei parisuhde ole valmis "simsalabim"- tapaan mutta jotenkin olen niin väsynyt tällä hetkellä alkamaan mitään..."Kouluttamaan" itseään tai toista suhteeseen. Kuitenkin voin sanoa aiemmista suhteistani, olen oikeasti yrittänyt niissä. Ja rajansa kaikella, nyt en jaksa!Kokemuksen syvällä rintaäänellä, jos alku on hankalaa, ei lopussa todellakaan seiso kiitos!

Olisi kuitenkin vain jollain tavalla helpompaa tavata joskus, edes kerran tässä elämässä, edes puoliksi koulutettu yksilö! Joka osaisi pitää huolta edes vähän itsestään!Ja keskustelisi jostain arkipäivän asioista, eikä "ku jätkät teki sitä ja tätä"!!!!!!!!!Tai vetäisi ihme itkupotkuraivareita keskellä kirkasta päivää!On vaan niin liikaa pyydetty....Taidan rakennella niitä pilvilinnoja nyt, vai?!

Nyt jälleen treffeille, vuorossa aivot!(Olemattomalle, tää suhde taitaa jatkua tätä menoa pitkäänkin....)

Nenäpäivä....

Nenäpäivän kunniaksi!Hihi...Kamu oli sitä mieltä, ettei hihittele miun kanssa jos pidän tuota nenää?En ymmärrä miksi? Hö! On ollut niin uuvuttava viikko, että pakko tässä on jotain vähän hassutella, elämä olisi muuten ihan liian vakavaa!En sentäs käy piilottelemaan hassuteluani, toisin kuin eräät!

Ah, maanantain kassajonon piristys käveli vastaan tänään!Oi oi, siinä oli jälleen piristystä...(en kulkenut nenä päässä kuitenkaan kaupungissa) Toisaalta, olisin varmaankin herättänyt huomiota hänessä jos olisi ollut nenä kohdillaan?! hihi...=)

Isänpäivä lähestyy...

Kun tässä on nyt puhuttu miehistä...Yhdestä miehestä en ole vielä puhunut, hänestä, joka on ollut mukana melkein jokaisessa hetkessä elämässäni...Isästä...

Olen totaalinen isintyttö!Voin ihan rehellisesti myöntää sen. Hän on luonteeltaan: rauhallinen, vakaa, huumorintajuinen, lempeä ja rakastava. Meillä on aina ollut erityinen suhde, olen voinut kertoa hänelle paljon sellaisia asioita, joita ei voi äidille kertoa. Monet kerrat ollaan isän kanssa juteltu myös niistä "pojista", jotka ovat elämääni kuuluneet (ystävät ja poikaystävät). Häneltä on tullut monia hyviä neuvoja, näkökulmia, joita ei nuoremmilta ehkä saakkaan. (Tosin tässäkin suhteessa isäni on ehkä poikkeuksellinen mies kun osaa puhua tunteistaan avoimesti.)

Monet ystävistäni, etenkin poikapuoleiset, jostain syystä "pelkäävät" isääni kun tapaavat ensimmäisen kerran hänet. Taitaa olla miehillä se "verissä", "tytön isä", uuu...Voihan hän olla jollain tapaa pelottava, varsinkin kun hänellä on tapana ensin arvioida tilannetta. Mutta kun häneen tutustuu, löytyy hänestä aivan mahtava ihminen! Joka ei todellakaan tuomitse ketään!

Isäni on ollut...
Olkapääni, johon olen voinut itkeä.
Jalkani, joka on tuuppinut eteenpäin elämässä.
Viilipyttyni, kun olen tarvinnut kurinpalautusta.
Järkeni, silloin kun en ole voinut ajatella selkeästi.
Kaverini, kun olen tarvinnut seuraa.
Sylini, kun olen tarvinnut halia.
Remonttimieheni, kun olen tarvinnut apua kodin jutuissa.

Isäni on HIENO MIES!(hokema, mitä x hokee kai vieläkin)

Toivon saavani pitää hänet ainiaan mukanani elämässäni! <3

Kait se valo paistaa sinne risukasaankin joskus?

Noh, alkuviikkohan on mennyt sitten univelkoja kerätessä ja "hieman" kiukkusena...Hammaskin lohkesi tänään, melkein jo ajattelin, ettei tästä(kään) päivästä tule mitään...Ajan sain hammaslääkärille sitten kuukauden päähän, aikaisempia aikoja ei ollut....Että sillei...Toivotaan ettei ala sitten särkemään...

Harjottelupäivä sen sijaan, meni ihan kivasti. Kiirettä piti ja aika kului nopeasti.
Päivän jälkeen päätin kävellä keskussairaalan työhönottajan luokse, kysyäkseni töitä...Sieltä sitten löytyi töitä, aloitan 5.12! Siitä seuraavat kolme viikkoa on ainakin töitä, perehdyn...Ja sitten varmaan jatkuu perehdytys...=)
Pikkasen piristyi mieli!En vaan ajatellut,että se noin helppoa on tuo työnhakeminen!

Inssiopiskelija teki jonkilaisen paluun eilen myös...Tai no oikeastaan jo maanantaina mutta eilen virallisesti kait...En tiedä meni vähän maku koko jutusta, kait se aika näyttää. Hänen kyläilynsä piristi vähän eilistä mutta ei sen kummemin. Olin vaan niin "koomassa" väsymyksen ja lukemisen takia...

Mutta nyt treffit anatomian kirjan kanssa odottavat!

Hymyä hyytävään päivään...

Kassajono, tippunut hanska ja "elokuvahetki"! Mitä muuta tarvitseekaan päivän piristykseen?
Kesken suhteellisen synkän päivän, edellä mainittu asia todellakin piristi päivän! Miten voikaan jokin tuntematon, olla sillä hetkellä niin ihana? Hän kirjaimellisesti pelasti minun päivän!!!Ihanainen tuntematon!<3

Elämän tarkoitus...

"Totuus on, että meillä kaikilla on syntyessämme mahdollisuus suuriin tekoihin ja lukemattomiin tilaisuuksiin kohota huomaaviin uusiin korkeuksiin. Mutta niin surullista kuin se onkin, moni on liian laiska, liian huolissaan siitä, mitä muut ajattelevat, tai liian arka muutoksille voidakseen levittää siipensä ja oivaltaa mahtavat kykynsä. Tärkeintä on, että teet juuri sitä mitä haluat- mikä sitten tekeekin sinut onnelliseksi- ja teet sen niin hyvin kuin pystyt. Ei ole väliä, onko se lumipallojen pyörittämistä, hengityksen pidättämistä veden alla, jodlaamista vai taidokasta hiustenkuivaajan käyttämistä. Tärkeintä on, että se mitä teet, tuntuu sinusta mahtavalta...."
-Elämän tarkoitus: Bradley Trevor Greive-

Vetäydyn Kymenlaakson puolelle....