Siinäpä se, tarina tytöstä ja pojasta....
Nyt tuosta viimeisestä erosta on kulunut lähestulkoon kolme viikkoa. Olo on helpottunut mutta kuitenkin niin outo. Ikävä vaivaa, mutta samalla kiukku ja turhaantuminen nostaa päätään. Välitän siitä äijästä ja omalla tavallaan rakastan häntä kaikesta huolimatta. Eteenpäin on mentävä, helpottaisi vain jos saisin ne omat tavarani pois sieltä hänen luotaan. Sitten asiat olisi päätöksessä ja voisin unohtaa kaiken, tai no en unohtaa mutta jatkaa täysillä eteenpäin...
10% miusta haluaisi kaiken palautuvan ennalleen, niin että hän olisi taas se oma ihana itsensä niin kuin silloin kun hänet tapasin. Sen ihmisen kanssa olisin valmis mihin vaan! 90% miusta on kuitenkin sitä mieltä, että hän ei tule tuosta miksikään muuttumaan ja tekisin hallaa vain itselleni jos jäisin katselemaan häntä. Siis kait tein oikeen ratkaisun kun valitsin itseni.
Eikä tämä ole periaatteessa mitään muuttanut, yksin olen niin kuin aina. Lähinnä se, että lasken irti siitä ajatuksesta...Ajatuksesta, että hän on läsnä henkisesti, sitä hän ei ole ollut enää kuukauteen. Ei häntä ole kiinnostanut mitä minulle kuuluu...Hän on tehnyt sen kovin selväksi!! Lähinnä tulee sellainen olo, olin siis hänelle varmaan vain esine, jota voi kuluttaa silloin kun huvittaa ja heittää sitten kaappiin odottamaan, kunnes taas tekisi mieli leikkiä vähän! Noh, nyt hänen pitää mennä ja etsiä uusi esine!
Mutta nyt lähden viettämään lauantaita ja koitan ainakin nauttia!
Palataan taas!