Kirjoitin tänään tippaletkuihin 9.11.09.(tippaletkuihin laitetaan päivämäärä, koska ne pitää vaihtaa 3 vuorokauden välein, siis jos on jokin jatkuva liuos joka menee potilaaseen) Lounaalta palattuani ohjaajani ilmoitti asiasta, kerroin hänelle "eläväni" sitä yhdeksättä päivää...haha..Onneksi hän on ymmärtäväinen ja huumorintajuinen.

Suhteellisen raskas päivä "töissä" takana. Hoidin jälleen samaa potilasta. Olen hoitanut viimeiset kolme viikkoa vuorotellen kahta potilasta. Molemmilla menossa about neljäs viikko nyt tehohoidossa...Uuh, alkaa olemaan aika raskasta...Tekisi mieli ehdottaa ohjaajalleni, että vaihdettaisiin välillä...Tosin osastolla oli tänään tasan kaksi potilasta, joten ei ole paljoa vaihtoehtoja...

Molemmat näistä potilaista on todella suuritöisiä, aika kyllä saa siivet alleen ja päivä menee hujauksessa...Lounastauolle kun pääsee, silloin huomaa vasta näläntunteen. Aiemmin sitä ei ehdi edes ajattelemaan...Sitä vaan menee eteenpäin, yhden asian saat hoidettua päätökseen niin toinen odottaa jo. Lounaan jälkeen huomaat kellon olevan jo paljon ja on raportin kirjottamisen aika ja samaan aikaan teet siinä sivussa muutamat muut asiat. Sitten tuleekin iltavuoro ja pidät seuraavalle hoitajalle raportin. Tämän jälkeen voit ajatella juovasi kupin kahvia tai lähteä kotiin. (opiskelijan etuus, voi lähteä aiemmin kun ei tarvitse vielä "leimata" ja kaikki kehoittavat käyttämään sitä etuutta) Joten siirryn pukuhuoneeseen ja vaihdan vaatteet ja suuntaan ulos.

Samalla voi kuitenkin ajatella, kuinka onnekas olen siitä, että pääsen ulos sieltä osastolta. Minun ei tarvitse maata siellä sängyllä ja pahimmassa tapauksessa odottaa kuolemaa. Vaan pääsen sieltä pois, teen vaaditut kahdeksan tuntia ja jatkan päivääni. Kuitenkin ajoittain työt myös seuraavat kotiin, sitä pohtii välillä, miten ihmeessä ihmisillä on voimaa selvitä siitä, mitä he käyvät läpi osastolla?!Toiset selviävät siitä ja toiset eivät...Liian syvällisesti ei saa pohtia, muuten sekoituu tunteet työhön ja oma pää sekoaa...On vain hyväksyttävä se!

Lumi tuli ja hiljensi liikenteen, valaisi syksyisen metsän ja toi tullessaan talven ensimmäisen lumisodan. Eilen palattuani jälleen Kymenlaaksosta, kamu haki minut asemalta...Autossa istuessamme, hänelle tuli jokin miehinen tarve näyttää, miten takavetoinen auto toimii lumella ja liukkaalla...Auto kesti hanskassa ja minä totesin "lapsi ei ole terve, jos ei leiki", samaan kastiin laitan lumisodan. Ilmoitin, että tänä talvena on pakko olla lumisotaa, edes vähän...Lapsi ei ole terve jos ei leiki! :) No niin siinä vain kävi, lumipallot osuivat minuun ja minä sain vain pari osumaa häneen + ujutettua lumet niskaan. Piristi päivää! Oli kivaa! Naapurit varmaan katsoivat, nyt se tyttö on seonnut lopullisesti! Lopputuloksena oli märät nahkahanskat, märät sukat ja punainen nenä! Ja hymyilevä tyttö!

Nyt kynttiläillan viettoon ja nukkumaan....